Useimmissa työyhteisöissä kuolema tai vakava sairaus tulee vastaan harvoin.
Joskus työntekijä sairastuu vakavasti tai hänen läheisensä kuolee.
Harvoin, mutta joskus joku kohtaa myös oman kollegan, asiakkaan tai yhteistyökumppanin kuoleman tai itsemurhan.
Lue lisää tästä
Tällaisessa tilanteessa moni huomaa, ettei oikein tiedä, miten pitäisi olla tai mitä pitäisi sanoa. Miten voisin toimia oikein? Miten en ainakaan toimisi väärin? Onko parempi kysyä vai olla hiljaa? Pitäisikö lohduttaa vai olla kuin mitään ei olisi tapahtunut?
Tärkein kysymys kilpistyy usein yhteen konkreettiseen asiaan: Miten kohdata toinen ihminen?
Sairaus ja kuolema vaikuttavat koko työyhteisöön
Kun vakava sairaus tai kuolema koskettaa jotakuta työyhteisössä, vaikutus ulottuu usein laajalle. Suru, kärsimys ja ehkä epätietoisuuskin tulee lähelle. Usein se nostaa pintaan myös jokaisen omia kokemuksia ja muistoja vastaavista tilanteista elämän varrelta.
Tutkimuksissa on havaittu, että työyhteisöä koskettava menetys voi näkyä esimerkiksi
- suruna ja hämmennyksenä
- keskittymisen vaikeutena
- tavallista suurempana väsymyksenä
- tarpeena puhua tapahtuneesta
Jotkut haluavat puhua paljon. Toiset vetäytyvät hiljaa. Molemmat ovat tavallisia tapoja reagoida, eikä siinä ole parempaa tai huonompaa tapaa.
Suru ei noudata työpäivän rytmiä
Suru ei ole asia, joka tapahtuu vain vapaa-ajalla.
On vaikea sulkea kahdeksaksi tunniksi kokonaan pois tietoisuudesta jotain niin kokonaisvaltaisesti kehoon ja mieleen vaikuttavaa, kuin suru.
On tavallista, että suru kulkee mukana työpäivässäkin pilkahtelevina ajatuksina ja muistoina. Se voi tuntua tunteina myös kehossa vaikkapa väsymyksenä, turtumuksena, levottomuutena tai keskittymisvaikeuksina.
Suru on vähän kuin aallokko. Jossain kohtaa päivää sitä ei ehkä ole juuri lainkaan, kunnes jokin muisto, sana tai tilanne herättää tunteen. Silloin voi käydä niin, että vahva, kuohuva surun aalto pyyhkii ylitse. Aallot vaihtelevat päivittäin, viikoittain ja vielä pitkän, pitkän ajan päästäkin suru voi virrata vahvasti mieleen. Voi olla myös, että aaltoja ei juuri ole ja surun pinta lepää tyynenä ja rauhallisena.
Työyhteisössä tämä voi näkyä niin, että joku vaikuttaa välillä aivan tavalliselta ja taas toisinaan suru tulee jollain tavoin näkyväksi.
Sitä ei tarvitse hävetä. Se on inhimillistä.
Kohtaaminen on tärkeämpää kuin oikeat sanat
Moni pelkää sanovansa surevalle väärin ja siksi kohtaaminen jännittää.
Silti usein kaikkein vaikeimmalta tuntuu se, jos joku ei sano mitään. Välttelee. Ei tule samaan kahvipöytään. Kääntää pään pois. Jää neukkariin loputtoman pitkäksi ajaksi.
Yksinkertainen ja pieni huomiointi kun tapaatte, on usein kaunista ja riittävää:
“Olen pahoillani.”
“Olen ajatellut sinua.”
Tärkeintä on, että toinen ihminen tulee nähdyksi ja pysähdyt hetkeksi hänen viereensä. Katsekin kertoo paljon myötätunnosta ja hetken jakamisesta yhdessä!
Samalla on kuitenkin hyvä muistaa hienovaraisuus.
Suruun liittyy paljon yksityistä. Kaikki eivät halua kertoa tapahtuneesta kovin tarkasti, älä ole utelias tai tungetteleva.
”Haluatko jutella” on parempi kuin ”Kerro nyt mitä ihmettä oikein tapahtui!”
Hyvä periaate on antaa toiselle mahdollisuus kertoa, mutta ei velvollisuutta. Pitkänkin ajan päästä kuolemaan liittyvien asioiden toistaminen ja kertaaminen voi olla todella raskasta.
Kun työpaikalle palaa surun kanssa
Olen itse kokenut, miltä tuntuu palata töihin suuren menetyksen jälkeen. Lapsi syntyi kuudennella raskauskuukaudella.
Muistan, miten hauraalta ja epävarmalta tuntui tulla takaisin työpaikalle. Oli kuin koko identiteettini olisi muuttunut. En ollut asiantuntija ja vahva osaaja, olin ennen kaikkea kuolleen lapsen äiti.
Työpaikalle palaaminen jännitti valtavasti. Tuntui siltä kuin olisin ollut läpinäkyvän ohut. Jalat tärisivät, työpöytä oli tyhjä. Maailmani oli nyrjähtänyt sijoiltaan ja kaikki sen palaset etsivät uutta asentoa. Uutta maailmanjärjestystä. Kriisi muuttaa usein käsitystä todellisuudesta peruuttamattomalla tavalla.
Seisoin oven pielessä ja sanoin nurkkiin pälyillen ”moi”. Joku tuli vastaan ja sanoi ”kiva nähdä sinua”. Siitä se sitten lähti. Mutta vaikeaa oli aika pitkään. Onneksi työyhteisöni oli turvallinen ja tuttu. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Luotin siihen.
Siksi tiedän myös työni kautta, miten tärkeää on, että työyhteisössä on tilaa surulle. Ja samalla aikaa sille, että ihminen saa vähitellen tulla takaisin omaan työhönsä ja arkeensa voimavarojensa mukaan.
On ihanaa, jos muistat kysyä, saanko halata!
Toiset meistä ovat halailevampia kuin toiset. Halaus voi usein tuntua lohdulliselta ja yhteisen jakamiselta. Se säästää ehkä myös puhumiselta.
Mutta aina, kaikille ja kaikkialla se ei sovi.
Joskus halaus voi tuntua liian suurelta juuri siinä hetkessä vaikkapa töissä tai kaupassa hedelmätiskin ääressä.
Siksi ennen kuin kaappaat toisen halaukseen, kysy:
”Saako halata?” tai ”Haluaisitko halauksen?”
Se antaa toiselle mahdollisuuden valita ja säädellä omaa tunnetilaansa. Samalla se viestii välittämisestä ja kunniotuksesta toisen rajoihin.
Työyhteisö voi kantaa yhdessä
Kun työyhteisö kohtaa sairauden tai kuoleman, täydellisiä toimintamallia tai suorituslistaa ei ole.
Avoin, inhimillinen ja turvallinen ilmapiiri ja työkulttuuri kuitenkin auttavat.
Sellainen, jossa
- voidaan puhua, jos halutaan
- voidaan olla hiljaa, jos siltä tuntuu
- voidaan kysyä, miten toinen voi
- mutta myös hyväksyä se, ettei kaikkea tarvitse jakaa
Keskeistä on nähdä toinen arvostavasti, inhimillisesti ja läsnä ollen. Ohittaminen sattuu. Uteliaisuus ja iholle tuleminen ovat usein liikaa. Toisen rajojen huomaaminen ja kunnioitus on tärkeää. Suru ei katoa nopeasti. Mutta työyhteisö voi olla paikka, jossa sitä ei tarvitse kantaa yksin.
Lopuksi
Elämä tulee työpaikalle mukaan, halusimme tai emme.
Sairaus, menetys ja kuolema muistuttavat siitä, että työyhteisö ei ole vain tehtäviä ja rooleja. Se on myös ihmisiä.
Ja joskus kaikkein tärkeintä on yksinkertainen, reilu kohtaaminen.
Se, että olemme toisillemme läsnä ilman kiirettä, ilman pakkoa, mutta aidosti kohdaten.