Olin joku vuosi sitten hurjan väsynyt. Oikeastaan ihan loppu.
Liekö enemmän työuupumusta, työssä tylsistymistä vai jotain muuta – se jäi lopulta selvittämättä. Työuupumuksen ja työssä tylsistymisen oireet ovat kovin samanlaisia.
Oli väsymystä, joka ei lähtenyt nukkumalla. Oli kyynistymistä, kehää kiertäviä ajatuksia, ammatillisen itsetunnon romahdus, fyysisiä oireita, keskittymiskyvyttömyyttä ja aivosumua. Ehkä pahimpana kuitenkin painajaiset, joissa pakenin yö toisensa perään aina erilaista uhkaa.
Hyvä työ suojelee uupumukselta ja työtylsistymiseltä
Työssä tylsistymisestä puhutaan vähemmän kuin uupumuksesta. Tylsistymisen rinnalla esiintyy uupumusta ja kroonista väsymystä. Työterveyslaitos raportoi tutkimuksesta, jonka mukaan joka toinen tylsistyy välillä työssään. Tilapäisenä se ei ole vakavaa, mutta pitkittyessään seuraukset vaikuttavat koko elämään.
Missä tahansa työssä voi tylsistyä, työn ei tarvitse olla toisteista tai muuten tylsää siinä mielessä kuin sana yleensä ymmärretään. Ehkä työssä ei enää opi uusia asioita, omaa työtä koskeviin päätöksiin ei voi vaikuttaa, haasteita ei ole tai huono organisointi tai kelvottomat työvälineet turhauttavat. Hanskat tippuu ja tylsistyminen vie merkityksellisyyden.
Tylsistymisen kokemuksiin on syytä puuttua ajoissa.
Näköalaton ja ahdistunut olo
Oloni oli näköalaton ja ahdistunut. Voimaton, huokoinen ja synkkä. Erikoista, miten helppoa on yhä palauttaa mieleen nuo tunnelmat. Opiskelin jo silloin mielen taitoja ja törmäsin selvästi ratkaisukeskeiseen tehtävään, joka kehotti miettimään, mitä hyvää voisit tehdä itsellesi tänään? Pysähdyin siihen.
”Tänään? Itselleni? En jaksa.”
”Eikö riitä, että teen aivan pakolliset, vaikka ne eivät ehkä varsinaista hyvää itselle tuottaisikaan – ja unohtaisin kaikki loput tekemiset?”
Jotenkin halusin kuitenkin auttaa itseäni.
Väsynyt pää tuotti ajatuksen, että luonto tekee minulle hyvää. Mutta lenkille en jaksa. Tein kuitenkin itseni kanssa sopimuksen, että käyn joka aamu kävelemässä metsäisellä kotitiellä.
Sovin itseni kanssa, että saisin mennä vain vähän matkaa, siihen toiseen risteykseen asti. Ja että siihen matkaan saisin käyttää aikaa ihan kuinka paljon vaan. Näin pääsin eroon hengästyttävän liikunnan suorituspakkoajatuksesta. Määräsin itselleni hidastamisen hetkiä luonnossa.
Hengitin yhdessä puiden kanssa
Aloin käydä joka aamu kävelyllä. Kävelin aamuhämärässä, joskus ihan pimeässäkin. Hissukseen. Ajattelin, että lepään.
Keskityin aisteihin, annoin ajatusten olla.
Ja joka aamu valitsin yhden kauniin puun latvan, joka piirtyi taivasta vasten. Kiinnitin huomion siihen, katsoin sitä lempeästi ja arvostavasti, ja ajattelin, että hengitän yhdessä sen kanssa.
Että jotenkin hengitän puun voimaa, rauhaa ja kurkotusta itseeni silloin, kun omat voimat ovat lopussa. Viivyin siinä.
Ja pikkuhiljaa, ehkä aamuhiippailujen myötä (nehän olivat siis oikeastaan luonnon tukemia hengitys- ja läsnäoloharjoituksia) sain mielelleni tilaa. Sain kiinni ajatuksistani ja toiveistani.
Ja hitaasti uupumus alkoi hellittää.
Oli pitkä tie löytää itsensä ja voimansa uudelleen.
Miksi luonto rauhoittaa?
Edelleen rauhoitan ja voimautan mieltäni erityisesti luonnossa. Tosi väsyneenä pelkkä oleminen ja hengittäminen riittää.
Nyt jälkeen päin katsottuna keskeistä itselleni oli se, että rauhallinen ja hidas tahti luonnossa auttoi väsynyttä mieltä keskittymään hetkeen ja huomaamaan sen. Läsnäolon kokemukset auttoivat pääsemään irti negatiivisista ajatuksista ja ottamaan etäisyyttä niihin. Läsnäolo lisäsi myös itsetuntemusta hetkellä, jolloin olin itseltänikin hukassa.
Väsyneenä ja stressaantuneena kehossa on paljon stressihormoneja. Tutkimuksista tiedetään, että luonnossa oleminen alentaa kortisolihormonitasoa ihan itsestään. Riittää, kun sinne menee. Ja vaan on. Tai liikkuu itselle sopivalla tavalla.
Toisaalta luonto ihan vaan omalla olemassaolollaan aktivoi meidän lepohermostoa. Samalla kehon hälytystila eli ”taistele tai pakene” -tila väistyy. Se auttaa palautumaan stressistä.
Luonto antoi tilaa. En ollut kenenkään silmien alla, mutta silti olin vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Ei ollut ulkoisia odotuksia.
Ajattelen, että hiljaiset ja viipyilevät aamukävelyt ja ehkä pöhköltä kuulostavat hengittelyt puiden kanssa olivat taitekohta, joka käänsi oman olon kohti parempaa. Sain taas happea. Ja hitaasti sain omat voimavarani takaisin.
